Blogi
Pitäisikö virusviljelyn olla ”kultainen standardi” COVID-19 diagnostiikassa?
Vaikka koko ”kultaisen standardin” käsite on kiistanalainen, termiä käytetään edelleen usein jopa käypä hoito –ohjeistuksissa. Kiistanalaisuus johtuu siitä, että hyvin harvoin yksittäinen diagnostinen menetelmä on yksiselitteisesti sekä muita menetelmiä herkempi että spesifisempi. Käsite tulee yhä monimutkaisemmaksi, kun otetaan huomioon testaukselle olevan erilaisia käyttötarkoituksia.
Tieteellisen kirjallisuuden perusteella se, mille menetelmälle kultaisen standardin asema COVID-19-testauksessa annetaan, pitäisi riippua diagnostiikan käyttötarkoituksesta. Kriteeri on eri
- osoitetaanko altistusta (erityisen herkkä PCR-testi),
- poissuljetaanko mahdollinen infektiivisyys (PCR) vai
- etsitäänkö väestöstä infektiivisiä yksilöitä viruksen leviämisen estämiseksi ja pandemian torjumiseksi (viljely- tai herkkä antigeenitesti).
Tutkimusnäyttö osoittaa yksiselitteisesti, että PCR-positiivisuus ei tarkoita, että potilas on tartuttava.
Kansainvälisen diagnostiikkalainsäädännön ja laatujärjestelmästandardien mukaan testit on suunniteltava tiettyä käyttöä ja tarkoitusta varten. Nature-lehdessä on todettu, että COVID-19-antigeenitestit on suunniteltu tarkoituksenmukaisen herkiksi havaitsemaan valtaosa tartuttajista ja erityisesti supertartuttajat. Antigeenitestit eivät reagoi viruksen geenijäämiin. Muut testimenetelmät pitäisi suunnitella samalla periaatteella, ja niiden käyttöindikaation tulisi heijastella suunnittelua.
On esitetty, että viljely ei ole riittävän herkkä menetelmä COVID-19-testauksen kultaiseksi standardiksi. On totta, että näyteaineistoissa PCR löytää enemmän positiivisia kuin virusviljely, mutta ovatko nämä lisälöydökset eteenpäin katsovan infektiotorjunnan kannalta merkittäviä (varsinkin, kun PCR:n tulosaika on edelleen useimmiten 1-2 vrk)? Analyysi käy mielenkiintoiseksi, kun yhtälöön lisätään samoista näytteistä suorat virusosoituslöydökset eli antigeenitestauksen tulokset. Mikäli viljelyltä jäisi löytymättä merkittävä määrä infektiivisiä näytteitä ja yksilöitä (sen takia, että näytteessä olisi infektiivistä virusta, mutta se ei jostain syystä kasvaisi viljelyssä), olisi näyteaineistoissa näytteitä, joilla PCR Ct-arvo on alhainen (korkea genomikopioluku) ja virusta on runsaasti (antigeenitesti on positiivinen), mutta viljely olisi negatiivinen. Näin ei näytä kuitenkaan olevan (kts. esim. Pekosz et al. 2021, Kuva 1A ja Rusanen et al. 2020, Kuva 2A). Tämä puoltaa viljelyn asemaa parhaana referenssinä infektiivisyydestä. Toki rutiinidiagnostiikkaan viljely on hidas ja työläs, mutta se on eri kysymys kuin mikä on paras vertailumenetelmä.
Lisäksi tulisi huomioida tulosajan käyttökelpoisuus ja teho pandemian hallinnassa. Vaikka keskuslaboratoriotesti (PCR tai viljely) olisi herkin ja spesifisin, testauksen teho pandemian hallinnassa on heikko, jos tulos saadaan viiveellä. Tutkimusnäytön mukaan pandemian torjunnassa testauksen tulosaika on tärkeämpää kuin absoluuttinen herkkyys. Miten hidas testi voisi silloin olla paras käypä hoito?
Tieteelliset todisteet osoittavat nyt yksiselitteisesti, että verrattaessa virusviljelyä, antigeenitestausta ja PCR:ää epidemian torjumiseksi ja tarttuvuuden testaamiseksi, nopeat antigeenitestit ovat tehokkain ja tarkin työkalu. PCR ei ole sopiva väline tarttuvuuden arvioimiseksi, koska se reagoi näytteissä persistenssin tai kontaminaation takia oleviin RNA:n / DNA:n pieniin määriin. Antigeenitestaus on vähintään yhtä tarkka, kuin viljely tarttuvuuden arvioinnissa, ja tulokset valmistuvat odottaessa. Antigeenitestaus toimii myös esioireellisten ja oireettomien tartuttavien henkilöiden tunnistamisessa.